Soihdut sammuu ja niin sammuin minäkin eilen onneksi kotiini rankan pikkujoulukekkereiden seurauksena. En ole ennen oikeastaan käsittänytkään millainen ryyppäämisen ja totaalisen banaaliuden aikaa koko sesonki on. Tänä vuonna vasta olen tullut siihen johtopäätökseen että en tule jatkamaan itse tätä "perinnettä" tulevina vuosina. On sen verran kelju olo ja muutenkin. 

Hankin koulukaverilleni harjoittelupaikan ja hän ilahtui.

Kävin risteilyllä, se oli ihan jees. 

Koulu edelleen päin persettä ja rahaa ei oo yhtään sen enempää tälläkään hetkellä. Fuck this fuckin shit!

Kaipaan päivä päivältä enemmän sellaista ihmistä, jonka kanssa vois vaan olla. Sillee, ei tarvis tehä mitään. Kuha vaan olis, tuijottas telkkarii tai makais vaa sängys ja juttelis. Kaipaan sitä samaa aaltopituutta mikä tulee tiettyjen ihmisten kanssa. Entisen asuinpaikkakuntani kaverit tuntuvat yhä enemmän ja enemmän ahdasmielisiltä ja kapeakatseisilta. Ehkä jos hekin muuttaisivat vähän etelämmäksi suuremmille paikkakunnille niin tajuaisivat asioita, niin kuin minä ne nyt tajuan. Nykyisellä paikkakunnallani paras kaverini sanoi minun muuttuneen huomattavasti muutettuani tänne. Ehkä tajuan sen nyt itsekin. En ole enää rasisti, enkä piilorasistikaan. Lisäksi työkokemuksen karttuminen on tuonut minulle lisää itsevarmuutta siitä, kuka olen ja miksi olen se, mikä olen.

Rap-musiikki on tällä hetkellä se, jonka avulla pystyn käsittelemään ja lokeroimaan omia ajatuksiani. Ja saa ehkä vähäksi aikaa arjesta myös pois. Enkä nyt puhu mistään "mtv-rapista" niin sanotusti. Lähinnä kuuntelen vähän ehkä vielä UG:ssa olevia suomalaisia artisteja, jonka lyriikoista löytyy oikeasti sanomaa ja heillä on jotakin sanottavaa. Muutakin kun siis että muijii on ja pillua saa. Unohtamatta tietenkään massia, jota on aivan hillittömästi. Ehkäpä Suomi ei ihan vielä ole valmis ajattelemaan. Toisaalta taas ymmärrän, ettei kaikkia välttämättä kiinnosta se, mitä Itä-Helsingissä tapahtuu ja kuinka asiat ovat siellä väärin. Eiväthän ne tavallaan minuakaan kiinnosta, mutta onhan se hyvä tietää, mitä pinnan alla voikaan tapahtua. 

Koulu menee päin persettä, ja rahaakaan ei oo. Keeping you updated. Cheerio.

Mun on nykyään niin vaikea sanoa, että onko mulla ollu hyvä päivä tänään, vai onko ollu huono päivä tänään.. Ehkä se johtuu siitä, että eräs asia, jota en haluaisi ajatella, tuppaa nousemaan mieleen lähes jatkuvasti, kun olen yksin.

Olen elänyt tunteellisessa mielessä aika vaikeita aikoja viimeisen 10 kuukautta. Ehkä se on ollut osaksi omaa tyhmyyttä, osaksi varmaan myöskin toisen osapuolen "pelaamista" kanssani, kun ei oo tiennyt ettei mun kanssani voi pelailla, kun ei mun kanssa oo ikinä pelattukaan. Miten voi edes tietää pelin säännöt, jossei ole muuta kuin joskus sivukorvalla kuullut pelailusta?

No nyt tiedän, että astuin väärälle nurmelle väärään aikaan. Tuntuu, ja puhuttiin me siitä kyllä, että molempien kohdalla ajoitus oli ollut väärä, ja minä olin yksinkertaisesti kokematon. Nyt vajaan vuoden kun on soudettu ja huovattu, niin edistysaskelia on tapahtunut. Tosin vain toisella, tuntuu ainakin. Itse koetan ajatella positiivisesti jatkuvasti siitä, että "joo joo, kyllä tää tästä taas lähtee, kunhan pidät sen hymyn naamalla, etkä näytä kellekään että sua sattuu". 

Mutta tosiasia on että, tunteet pitäs näyttää silloin, kun ne tulee. Mutta kelle mä näytän? Asun yksin, uudella paikkakunnalla (tosin jo tuon em. 10 kk.), mutta ymmärrettävää on mielestäni se, että jos ei ole saanut kavereita kelle puhua, (koulussakin kaikki muut opiskelijat ovat eri sukupuolta), niin yksinhän sitä tuntuu näiden ajatustensa kanssa olevan. 

Välillä tuntuu että pää hajoaa niin, että pitäis oikeesti mennä ammattiauttajalle puhumaan ja kertomaan. Mutta ei tilanne ole missään vaiheessa ollut niin paha vielä oikeasti, että sinne asti ois tarvinnu...

Tällä hetkellä revin irti positiivisuutta ja jatkuvuutta omaan jaksamiseen siitä, että uuden työpaikan myötä olen sidottuna sinne monen kuukauden ajaksi. Ja minusta pidetään työpaikallani! En voi uskoa sitä! Varsinkin kun tuntuu välillä siltä, että okei, ihmiset pitää mua kivana ja hauskana niin kauan kun ne ei tunne mua. Saman tien kun tutustuvat vähääkään henkilökohtaisemmin, niin kaikkoavat he tyystin. Olen yrittänyt katsoa peiliin jo monesti asian tiimoilta, mutta mitä muutakaan voin olla toiselle, kuin ystävällinen?

Toki muutamasta kaverimenetyksestä saan kyllä syyttää itseänikin. Olen ne asiat käsitellyt jo, enkä nää syytä nostaa niitä enää esiin, kun omaa syytäni olivat nämä.

Mua ärsyttää kun oon niin helvetin saamaton jatkuvasti. Pitäs hoitaa miljoona asiaa, tyyliin EILEN, mutta en oo saanut aikaan.Tupakointikin pitäs lopettaa. Ei hyvä.